Eikä edes olla paras. On se vaan myönnettävä. Pohjanmaan pääsiäisreissun rengasrikkoineen päivineen jälkeinen tämän viikon kiipimissetti oli minun kohdaltani, miten sen nyt kauniisti muotoilisi, täysin perseestä. Intoa täynnä kuin ilmapallo ekalle uudelle reitille. 6a ja hyvillä uusilla kahvaotteilla. Ei tullut mitään. Ei riittänyt voimat ja pää ei taas tykänny liidata, ei sitten millään. No, M kävi tykittämässä reilusti ylemmäs saman reitin, mutta totesi kuitenkin sen jäävän projektiksi toistaiseksi. Aamen. Projekteja pitää olla. Seuraavaksi helppo tuttu kulma A-hallissa meni jotenkuten, mutta ei tuntunut hyvältä sekään. Viimeisenä omilla jatkoilla (tai kuten eräs suuri kiipeilijä on todennut: Hyvää jatkoa, jos oma ei riitä). Todella helppo reitti, jonka olen kiivennyt monesti. En meinannut päästä edes alkuun, mutta sisuuntuneena revin (vedin) sen sitten toppiin jotenkin ja jatkuvasti köydessä huilaten. Säälittävää räpellystä. Onneksi kaverilla sentään oli normifiilis ja kipuilu sujui asianmukaisesti (herra kuulemma harjoittelee klippaamista salaa. ON SYYTÄKIN parista klippailusäätämisestä päätellen). Ensi viikolla maha vappupallona kohti uusia pettymyksiä!

Semper avarus eget. - Ahne on aina puutteessa.