Lastasimme rapia viikko sitten tilavahkoon farkkuun perheemme ja puolet omaisuudestamme, suhasimme keskustaan, tuuppasimme auton junaan ja kapusimme itse makuuvaunuun kohti Yllästä. Tuo autojuna on kyllä varsin näppärä keino matkustaa pohjoiseen, olkoonkin, että ravintolavaunussa joutuu kuuntelemaan kyllästyneiden ihmisten napinaa siitä, kun VR:n tarjouskahvipullasetin pullaa ei voikaan vaihtaa samanhintaiseen muffinsiin. No, jos suurimmat murheet on tuollaisia sen lisäksi, että joutuu pohtimaan, lähteekö sen Q7:n tai X5:n Webasto varmasti käyntiin ajallaan tai että millä klinikalla sitä seuraavaksi kiristyttäisi leukojaan, niin hyvähän se vaan on... vai onko?

Kaikkea tuli puuhasteltua perillä. Tosin ainoa kiipeilyyn liittyvä asia oli, kun hilluttiin kaverin 30-asteisella mökin katolla lapiot ja kolat käsissä. Ihme kyllä, kukaan ei edes pudonnut. Laskuhommathan multa sujuu kokemuksen tuomalla varmuudella (suksilla laskemisesta oli noin 20 vuotta ja laudalla laskemisestakin n.7v.). Suksetkin oli muuttunu tällä välin semmosiks kummallisiks puikuloiks, jotka oli keskeltä kapeita. Hyvä niillä oli kyllä suhata, kunhan ensin sai ajatuksesta kiinni, että miten sitä kanttia poljetaan. Rinteet oli kyllä varsin upeassa kunnossa koko reissun. Kovat (mutta ei jäiset) pohjat alla ja uutta lunta tuli tasaisesti päälle. Pakkasta oli keskimäärin -6 ja tuultakaan ei juuri mitään (paitsi välillä). Parina päivänä huippu oli tukossa pilvistä ja näkyvyys oli aika olematon, mutta muuten hyvää huttua oli. Sunnuntaina tuli sitten oikein tukevasti sitä lunta ja maanantaina oli aika täydellinen rinnepäivä. Lähdettiin sitten puolipaikallisen oppaamme kanssa tunturia kiertämään. Lumi oli kovaa tunturin länsipuolella, mutta takaisin Ylläsjärven puolelle tultiin itäpuolelta, jossa puuteria olikin sitten oikein urakalla (paikoitellen noin metri. Ainakin siinä kohdassa, missä laitoin sukset ristiin ja sukelsin turvalleni). Noin paljon kun oli pölyä, niin mulla oli pieniä vaikeuksia laskea kurvisuksilla kun ei meinanneet pysyä pinnalla millään. Olis joutunu laskeen todella kovaa, eikä taas taidot/pää antanu myötä semmoseen vauhtiin niissä olosuhteissa. Sattu siinä semmonenkin "hauska" episodi kun pysähdyttiin pehmoseen kohtaan loivaan rinteeseen, niin alapuolelta, kohtalaisen laajalta alueelta kuului semmonen jännä humahdus. En ole lumiturvallisuusluennoilla ollut, enkä koskaan moista ääntä kuullut, mutta tuli heti semmonen fiilis, etten sitä halua toiste kuullakaan. Jos olisi ollut jyrkempi kohta, niin todennäköisesti jotain olisi lähtenyt liikkeelle. Laskeskeltiin sitten loppujen lopuksi kelkkauraa takaisin...

Onhan tuo rinnetouhu hauskaa, mutta välillä tulee mieleen, että onko siinä mitään järkeä? Vedetään koneella maisemat tasaseks ja pykätään sinne tommonen "leipää ja sirkushuveja" -yhteisö, jossa sitten nyhdetään rahat pois urpoilta. Toisaalta, ehkä se on parempi, että toi touhu keskittyy tiettyyn paikkoihin, eikä pitkin korpia. Ehkä kuitenkin, jos lähtisin suksikauppaan, niin mun ostos vois olla joku randositeinen leveempi lankku, jolla vois poistua vähän muuallekin, jos rupee ahistamaan tai sitten ihan rehellinen tellupaketti.

Our freerider somewhere far and away.... Eli siinä Cafe gondolin ja Kammin puolessa välissä matkalla pitsalta munkkikahville...

Tonne sitä sitten huipulta lähdettiin. Länsipuoli vähän korppuuntunutta.

Ja vaikka ei pääse kiipeämään, niin ei se tarkoita sitä, etteikö voisi kotiin palattuaan hypistellä vähän gearia...